Aidosta kohtaamisesta kasvuun ja muutokseen

Syrjäytyminen on käsite, joka on vakiinnuttanut aseman kielenkäytössämme. Syrjäytymistä kuvataan hyvinvoinnin vastakohtana, joka yksilön elämässä todentuu esim. näköalattomuutena ja vaihtoehtojen puutteena. Työssäni olen kohdannut satoja erilaisten sosiaalisten ongelmien kanssa painivia poikia ja nuoria miehiä, jotka on kuvattu syrjäytymisvaarassa oleviksi tai syrjäytyneiksi. Yhteinen teema, jonka näistä kohtaamisista olen voinut kuulla ja aistia on ollut tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi.

Kohtaamattomuus määrittää monen lapsen ja nuoren elämää ja tätä kohtaamattomuutta ylläpitävät omalta osaltaan kasvatusinstituutiot varhaiskasvatuksesta koululaitokseen. Käytännön tasolla merkitys meidän jokaisen tarpeesta tulla kuulluksi ja nähdyksi, hyväksytyksi ja arvostetuksi tuntuukin olevan hukassa varsinkin silloin, kun nuoria juhlapuheiden sijasta oikeassa elämässä kohdataan.

Kohtaamattomuuden kulttuuri

Kohtaamattomuus tuottaa pahoinvointia. Käytännön tasolla kohtaamattomuus voi konkretisoitua perinteisenä sormenheristelynä tai se voi myös jämähtää empaattisen kuuntelemisen tasolle ilman pyrkimystä dialogiin. Usein kohtaamani huolta aikuisissa herättäneet nuoret ovatkin sanoittaneet ulkopuolisuutta, pahaa oloaan, vastakkainasettelua aikuisten ja kasvattajien kanssa kokonaisvaltaisella kohtaamattomuudella. Heille se on merkinnyt, ettei kukaan ole pysähtynyt kuulemaan ja näkemään häntä, että mitä hänelle oikeasti kuuluu.

Kohtaamattomuuden kulttuuri kiteytyy nuoren kokemuksena, jossa hän ei koe tulevansa nähdyksi tai kuulluksi. Kasvatusalan ammattilaisella pitäisikin olla osaamista olla käyttämättä syrjäyttävää puhetapaa, jossa yhteiskunnan reunalle ajautuneen nuoren marginaalista asemaa ainoastaan ylläpidetään normittamalla hänet erityisnuoreksi tai syrjäytyneeksi (vrt. Mönkkönen 2007). Kohtaamattomuuden kulttuuri korostuukin tällaisessa ylhäältä alaspäin järjestäytyneessä asiantuntijuuteen perustuvassa vuorovaikutuksessa.

Kohtaamattomuus on olemassa kasvatusinstituutioiden vakiintuneissa sosiaalisissa ajattelutavoissa. Sen purkamisen on oltava yhteisöllinen prosessi. Kohtaamisen kulttuurin luominen merkitsee työskentelyä yhteisöjen parissa. Meidän on luotava ja ylläpidettävä erilaisia hyvinvointia lisääviä prosesseja. Käytännössä tämä merkitsee dialogisten yhteisöllisten prosessien kehittämistä ja erilaisten sosiaalisten raja-aitojen rikkomista sekä valtasuhteiden purkamista. Valtasuhteet, joiden taakse ihmisyys jää piiloon, tarvitsevat ravistelua ja kriittistä tarkastelua oli kyse sitten koulumaailmasta, nuorisotyöstä tai lastensuojelusta.

Kriittisellä pedagogiikalla muutokseen

Kriittinen pedagogiikka on kasvatustieteellinen suuntaus, jonka ytimessä on halu muuttaa asioita. Kriittinen pedagogi on kasvatuksen toisinajattelija, joka uskaltaa haastaa vallitsevat valtarakenteet ja asiantuntijuuden vallankäytön muotona. Kriittinen pedagogi uskaltaa tarttua syrjäyttäviin mekanismeihin ja mikä tärkeintä suunnata kohti käytänteitä, joilla nämä mekanismit voidaan rikkoa. Käytännön pedagogiikassa tämä valtasuhteiden rikkominen tapahtuu korostamalla dialogisuutta, osallisuutta ja jokaisen oikeutta ihmisyyteen (vrt. Kiilakoski 2007).

Suomessa kriittinen pedagogiikka on jämähtänyt teoreettiseksi keskusteluksi tutkijatasolle, vaikka sen juuret ovat voimakkaasti käytännönläheisyydessä. Kriittinen pedagogiikka tähtää muutokseen, jonka syntymisen voi käsitteellistää muotoon praksis. Praksis merkitsee toiminnan ja reflektion yhdistämistä, jossa kriittisen pedagogiikan ja sitä lähellä olevan dialogisen kasvatuksen periaatteiden mukaisesti kaiken keskiössä on usko ihmisten kykyyn pystyä rakentamaan parempaa tulevaisuutta.

Pedagogisten käytänteiden kehittämisen lisäksi kriittisellä pedagogilla on oltava pyrkimys laajempaan yhteiskunnalliseen ja sosiaaliseen muutokseen. Kohtaamisen kulttuurin voikin määritellä olevan ihmisyyttä, joka käytännössä todentuu aitona kohtaamisena ja välittyy toisessa rakastetuksi, arvostetuksi ja kuulluksi tulemisena. Kriittisen pedagogin työotteessa tämä merkitsee jatkuvaa pyrkimystä emansipaatioon integraation sijaan.

Rohkeutta kohdata, kuunnella ja arvostaa

Poikien ja nuorten miesten arjessa kohtaamattomuuden kulttuuri saattaa näkyä vaatimuksella kuuliaisuuteen. Kuuliaisuus on ihmisen sopeuttamista, joka merkitsee aina ihmisyyden esineellistämistä ja hänen luovien kykyjen, ajatuksien ja toiminnan kontrolloimista. Yksilön ja yhteisön kasvuun tähtäävässä praksiksessa onkin kasvattajien valta ja sen käyttö tuotava aina kriittiseen tarkasteluun.

Kriittisen pedagogin toiminnassa vallankäytön sijaan muutosta mahdollistava toiminta perustuu rohkeudelle kohdata, kuunnella ja arvostaa. Kriittisellä pedagogilla on osaamista herättää kysymyksiä, jotka kutsuvat ajattelemaan asioita uudella tavalla. Se tarkoittaa kriittistä ajattelua, jonka käytännössä voi määritellä olevan avointa ja uteliasta suhtautumista ihmisiin, maailmaan ja erilaisiin sosiaalisesti rakentuneisiin ilmiöihin.

Kriittisen pedagogiikan oppi-isä brasilialainen kasvatusfilosofi Paulo Freire (2005) on todennut osuvasti, että jos osapuolet eivät usko saavuttavansa mitään, on heidän kohtaamisensa tyhjää ja merkityksetöntä, byrokraattista ja väsyttävää. Poikien ja nuorten miesten kanssa työskentelyssä olenkin voinut huomata, että kasvua ja muutosprosessia on mahdollista syntyä ainoastaan silloin, kun nuori kokee olevansa tärkeä ja, että häntä arvostetaan.

Kasvu ja muutos mahdollistuu arvostavan kohtaamisen avulla. Kriittisen pedagogin osaamisen voikin kiteyttää aidon kohtaamisen osaamiseksi. Tärkeää tällöin on kasvattajan oma prosessi, johon hänen täytyy olla valmis heittäytymään. Kriittisen pedagogin on pyrittävä kulkemaan kohti dialogista suhdetta itseen, maailmaan ja ympäristöön. Käytännön tasolla se konkretisoituu aidon kohtaamisen osaamisena, joka kehittyy pitkälti omien epämukavuusalueitten tiedostamisen kautta. Aito kohtaaminen merkitsee kykyä sietää epävarmuutta, joka työskentelyä ja dialogia saattaa aina ympäröidä.

Aidosta kohtaamisesta kriittisen ajattelun prosessiin

Kohtaamattomuuden kulttuuri perustuu sille, että nuorta kohdellaan objektina. Tätä kohtaamisen tapaa Paulo Freire (2005) kutsuu tallentavaksi kasvatukseksi. Tallentava kasvatus kuvaakin hyvin sitä kohtaamattomuutta, jota moni kohtaamani poika on kuvaillut koululaitoksessa todentuvaksi heitä passivoivaksi todellisuudeksi. Tämän tallentavan kasvatuksen vastavoimaksi Freire on määritellyt problematisoivan kasvatuksen. Se merkitsee, että ihmisestä pyritään löytämään kriittinen ajattelija.

Freire (2005) kuvaa tilannetta, jossa estetään ihmistä osallistumasta kriittisen ajattelun prosessiin väkivallaksi. Tämä perustuu sille, että ihmisten vieraannuttaminen heidän omasta päätöksenteostaan merkitsee heidän muuttamistaan objekteiksi. Tähän peilaten on tärkeää huomioida, että aidon kohtaamisen kontekstissa tieto ja todellisuus rakentuvat aina ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Tallentavassa kasvatuksessa tieto taas on tiukasti jonkun hallinnassa ja tällöin työntekijä ainoastaan pyrkii siirtämään tietoa eteenpäin kärsivällisesti kuunteleville objekteille. Se merkitsee, että todellisuus on lokeroitua ja valmiiksi pureskeltua ilman mahdollisuutta yhteiseen pohdintaan tai oman todellisuuden uudelleen rakentamiseen.

Paulo Freire (2005) linkittää halun muuttaa asioita voimakkaasti kriittiseen ajatteluun. Kasvun ja muutoksen työstämiseen kriittinen ajattelu onkin loistava perusta sen ollessa avointa ja uteliasta suhtautumista ihmisiin, maailmaan ja erilaisiin sosiaalisesti rakentuneisiin ilmiöihin. Kriittinen ajattelu merkitsee luovuutta katsoa ja oivaltaa asioita uudella tavalla. Käytännössä tämä tarkoittaa, että muutos mahdollistuu kriittisen ajattelun kautta, koska asioiden ei silloin katsota olevan pysyviä, vaan todellisuuteen suhtaudutaan prosessina pysyvän tilan sijaan. Kriittisen ajattelun voima kasvun mahdollistajana kiteytyykin sen perustavassa lähtökohdassa, ettei ole olemassa kohtaloa, johon kenenkään tarvitsisi tyytyä.

Miten yksittäisessä kohtaamisessa kriittinen ajattelu sitten todentuu? Sitä voi kuvata työntekijän läsnäolon tilana, joka mahdollistaa asioiden hämmästelyn ja ääneen pohtimisen. Kriittisellä ajattelulla voi joskus olla paha kaiku ja sen voidaan ymmärtää olevan valituspuhetta tai sellaista yhteisöllistä turvallisuuden tunnetta, jossa suhtaudutaan epäilevästi kaikkeen uuteen. Päinvastoin kriittinen tietoisuus on innovatiivisuutta. Se on kapinallista oivaltamista ja kykyä miettiä asioita oman laatikkonsa ulkopuolelta (vrt. Antola & Pohjola 2006). Kriittisen ajattelun avulla ei koskaan tyydytä vain asioiden uusintamiseen, vaan tähdätään parempaan tulevaisuuteen, jota voi värittää jopa tietynlainen utooppisuus ja usko parempaan maailmaan.

Käytännön ja teorian yhdistäminen

Tämä tekstini pohjautuu kokemuksilleni poikatyön parissa ja niihin satoihin kohtaamisiin, joista opinnäytetyöni rakensin. Opinnäytetyöni oli kehittämistyö, jonka tuloksia voi kuitenkin katsoa poikatyötä laajemmin ja tuoda sen käsitteistön kohtaamisen kulttuurin luomisesta myös yleisemmin nuorisotyöhön.

Yhteisöpedagogi YAMK opinnoissa kehittämisen prosessinomaisuus oli mielestäni keskeinen tulokulma niin käytännön kehittämistyöhön kuin tutkimuksen tekemiseen. Poikatyöstä ja poikien kohtaamisesta tekemässäni toimintatutkimuksessa tämä prosessinomaisuus korostui. Käytännössä huomasin, kuinka tärkeä on tiedostaa, että kehittämisessä ne ensimmäiset ideat yleensä ovat ainoastaan lähtökuoppia, joista uutta todellisuutta lähdetään muovaamaan. Luopumisen tuska olikin usein suuri, mutta antoisa ja opettava.

Tutkivan ja kehittävän työotteen näkisin olevan tärkeässä roolissa, kun käytäntöä ja teoriaa aletaan yhdistämään. Työotteessa ilmentyvän tutkimuksellisuuden ja kehittämisnäkökulman kautta on myös mahdollista löytää tapoja asemoida erilaisia ideoita ja näkökulmia laajempiin viitekehyksiin, kun kehittämistyötä tehdään tai innovaatioita luodaan. Poikatyöstä tekemässäni opinnäytetyössä juuri toimintatutkimuksellisuuden sisäistäminen toi koko prosessille ymmärrystä työotteen merkityksestä. Prosessina kehittämistyön työstäminen olikin minulle tärkeää, sillä se vei minua ammattilaisena eteenpäin tuoden minulle kehittämisosaamista laaja-alaisesti, sekä juurrutti tutkivaa ja kehittävää työotetta osaksi osaamistani ja asiantuntijuuttani teorian ja käytännön tasoilla.

 

Lähteet

Antola, Tuula & Pohjola, Jukka 2006. Innovatiivisuuden johtaminen. Helsinki: Edita.

Freire, Paulo 2005. Sorrettujen pedagogiikka, suom. Kuortti, Joel. Tampere: Vastapaino.

Kiilakoski, Tomi 2007. Kasvu moneen suuntaan – Kriittinen pedagogiikka ja nuorisotyö. Teoksessa Hoikkala, Tommi & Sell, Anna (toim.) Nuorisotyötä on tehtävä. Menetelmien perustat, rajat ja mahdollisuudet, 57-77. Helsinki: Hakapaino Oy.

Mönkkönen, Kaarina 2007. Vuorovaikutus. Dialoginen asiakastyö. Helsinki: Edita

 

Artikkeli julkaistu teoksessa: Merja Kylmäkoski (toim.) Oivalluksia, päivityksiä ja muutosta – yhteisöpedagogit (Ylempi AMK) toimialaa kehittämässä 

Artikkeli pohjautuu: Sami Seppilä 2014. Pojat ja dialoginen kohtaaminen. Humak.