Asiakkaalta oppimisesta

Kiitoksia ensinnäkin Sami Seppilälle, että saan kirjoittaa KRIGO:n blogiin. Olen valepedagogi, mutta työssäni psykologina ja psykoterapeuttina teemat joiden kanssa askarrellaan ovat pitkälti samoja kuin esimerkiksi näillä sivuilla esitellyissä periaatteissa: vastavuoroisuus, dialogisuus, vuorovaikutus, hyödyllinen kohtaaminen.

Etukäteen tietämisen positiosta

Psykologiaa ja erityisesti psykiatriaa on – pitkälti ansaitusti – kritisoitu paternalistisesta tyylistä, jolla ne määrittelevät mielen toimintaa ja normaaliutta. Lääketieteessä potilas (ei asiakas) on tutkimuskohde, jolla joko on sairaus tai ei ole. Jos on, potilaasta tulee intervention kohde. Jos interventiosta ei ole hyötyä, potilaasta tulee myöhemmin kuntoutuksen, sitten eläkeratkaisujen ja lopulta hautausalan palveluntuottajien työn kohde.

Lähestymistapa soveltuu hyvin sairauksiin, jotka todella ovat tai eivät ole, kuten syöpä tai diabetes. Vastaavasti se soveltuu varsin huonosti checklist-tyyppisiin sairauksiin kuten masennus tai persoonallisuushäiriö. Silloin kyse on siitä, sopiiko potilas taudinmääritelmään. Jos esimerkiksi oikein fiksu ja kompetentti henkilö ei menetä toimintakykyään masennuksen seurauksena, hän ei oikein mahdu masennus-nimisen sairauden formaattiin.

Määrittelyn ja mittaamisen vaikeuksista seuraa usein huonoa tutkimusta ja moniselitteisiä tuloksia. Mahdotonta muuttujajoukkoa pyrkii hallitsemaan tutkija ja kliinikko, jotka molemmat joutuvat taantumaan ”kyllä tämä nyt on näin” –paradigman käyttöön, vaikka he tietävät ettei asia ole kovinkaan yksinkertainen. Seuraa loputon keskustelu siitä, onko masennuslääkkeistä hyötyä jne. Kun niistä on keskimäärin hyötyä, todellisuudessa se tarkoittaa, että niistä on Pekalle paljon hyötyä mutta Jutta saa vain sivuvaikutuksia.

Yksinkertaista

Alkaa kuulostaa turhauttavalta, mutta ratkaisu hyvään hoitoon on lopulta aika yksinkertainen. Ei kuvitella eikä uskotella muille tietävämme miten kutakin yksilöä tulisi hoitaa. Avataan sen sijaan keskustelu potilaan kanssa siitä, onko hän kokenut oikeasti hyötyä lääkityksestä, tai psykoterapiasta, tai transkraniaalisesta magneettistimulaatiosta. Jos ei ole, muutetaan jotain. Eikä automaattisesti nosteta annostusta tai tihennetä terapiaa. Kyse on suhteen jatkuvuudesta ja responsiivisuudesta.

Erityisesti psykoterapian kohdalla asiakkaan (nyt lopetan potilas-sanan käytön) ja psykoterapeutin välisen allianssi- eli yhteistyösuhteen laadun on havaittu meta-analyysien mukaan olevan avaintekijä psykoterapian tuloksellisuudelle. Avaintekijä tarkoittaa sitä, että jos yhteistyö ei suju, psykoterapiasta ei ole hyötyä. Kuulostaa aika itsestään selvältä, mutta tarvittiin tilastotieteilijä Bruce Wampold selvittämään asia, ennen kuin psykoterapeutit itsekin tajusivat, miten vakavasta asiasta yhteistyöstä huolehtimisessa on kyse.

Kun asiakkailta on kerätty säännöllisesti, jokaisella tapaamisella, palautetta hoidon sujumisesta ja hyödyllisyydestä, on jopa havaittu, että tulosinformoidussa hoitotyössä asiakkaalta saatua palautetta hyödyntävä yksinkertainen algoritmi osaa ennustaa, ketkä tulevat hyötymään hoidosta ja ketkä keskeyttävät sen etukäteen ilmoittamatta. Kokeneetkin psykoterapeutit ovat puolestaan harvinaisen surkeita vastaavien ennustusten tekemisessä. Heitä vaivannevat useat ammattitoimintaan ja sen monimutkaisuuteen liittyvät havaitsemis- ja päättelyongelmat.

Jos sana ”algoritmi” saa silmäsi harittamaan, konkretisoidaan vielä. Ei tarvitse tehdä muuta kuin tämä. Kysy jokaisen tapaamisen aluksi asiakkaaltasi / oppilaaltasi mistä hän haluaa puhua ja mitä tehdä tänään ja millä tavalla – ja tapaamisen päätteeksi esitä samat kysymykset (kuva).

12834599_10153945080682459_1905893648_n

Uskon, että tämä malli soveltuu käytettäväksi useassa yhteydessä. Se näyttää yksinkertaiselta ja tutulta, mutta toimimmeko todella tällä tavalla? Vai pyydämmekö vain rutiininomaisesti palautetta vaikkapa koulutuksen jälkeen, ilman pientäkään aikomusta muuttaa omaa toimintaa seuraavalle kerralle?

Radikaali asiakkaan kuunteleminen

Asiakkaalta kysyminen ja palautteen pyytäminen ovat siis ihan arkea monella alalla, mutta eivät muuta asiantuntija–alainen –asetelmaa. Mitä silloin tapahtuu, jos annetaan asiakkaalle, tai oppilaalle, oikeasti valta päättää mitä tehdään ja miten puhutaan? Kerron yhdestä opettavaisesta hankkeesta.

Työskentelin yli kymmenen vuotta sitten Turun kriisikeskuksessa nuorten kriisityötä käsittelevässä projektissa. Se oli siinä mielessä juhlava rahisrahoitteinen projekti, että olimme saaneet kolmivuotisen rahoituksen aika vapaamuotoista projektisuunnitelmaa vastaan. Käynnistimme heti nuorten akuutin kriisityön auttamismallin, mutta aikaa ja energiaa jäi muuhunkin. Työparinani projektin alussa toimi Anna Vuorjoki, joka on sittemmin toiminut mm. Prometheus-leirien tuki ry:n puheenjohtajana ja Helsingin kaupunginvaltuutettuna. Annan kanssa ideoitiin kehittämishanketta, joka toteutettaisiin jossain alueen oppilaitoksessa. Mitään muuta ei suunniteltaisi – tässä Anna oli ehdoton. Me emme voisi psykologeina marssia paikalle ja kertoa mitä tehdään, vaan opiskelijat saisivat johtaa prosessia. Okei, kuulosti aika hurjalta mutta lähdin mukaan ja kun löysimme oppilaitoksen (Turun suomalaisen yhteiskoulun lukio), myös sen oppilashuoltoryhmä tuki ajatusta.

Opiskelijoiden kanssa tehtiin kysely, keskusteltiin, ideoitiin. Jaksamisen ja stressinhallinnan teemat nousivat esille. Voi kuulostaa aikuisesta aika perusjutulta, mutta nämä nuoret kuulivat ensimmäistä kertaa stressistä ja sen kanssa toimimisesta. Huomattiin, että ulkopaikkakuntalaiset eivät päässeet mukaan porukoihin (turkulaisethan ovat tunnettuja siitä että he pysyvät omissa piireissään). Pidettiin jaksamisiltapäiviä, käynnistettiin tutortoiminta ja valmennettiin tutorit, koulutettiin opiskelutekniikoista ja itsestä huolehtimisesta ja pyydettiin palautetta opiskelijoilta. Opettajat ja oppilashuoltoryhmä pidettiin luupissa mutta he eivät saaneet sanella mitä hankkeessa tehtiin.

Lopputuloksena oli myönteinen palaute opiskelijoilta, pysyväksi jäänyt tutortoiminta ja rehtorin sivumennen mainitsema asia, että nämä hankkeessa kolme vuotta mukana olleet opiskelijat kirjoittivat kaikkien aikojen parhaat arvosanat. Harmi kun ei tehty tutkimusta aiheesta, koska sillä voisi olla käyttöä parissakin yhteydessä.

No, itse asiassa

Mietin mikä tällaisen näkökulman ja esimerkin hyöty voi olla pedagogille. Ainakaan en sano, että unohtakaa kaikki ja antakaa kaikki valta oppilaalle tai asiakkaalle. Ehkä olennaisinta on muistaa aina välillä pysäyttää itsensä ja kysyä, onko hän työni kohde vai yhteistyökumppani. Jos hän on työni kohde, se tekee minusta paternalistisen, ja jos hän on yhteistyökumppani, se tekee minusta vuorovaikutuksessa toimivan, kuuntelevan, lähestyttävämmän kokeneen vertaisen. Totta kai oppilaan ja opettajan suhde on aina valmiiksi jotenkin asemoitunut, sehän tulee jo sanoista ja niistä toimintaympäristöistä joissa toimimme. Mutta ehkä tämä roolien kyseenalaistamisen valmius, herkkyys muuttaa omaa toimintaansa ja asettaa itsensä alttiiksi myös ei-tietämiselle, ovat tavoiteltavia asioita.

 

Teemu Ollikainen

teemu.ollikainen(a)gmail.com

Erikoispsykologi (PsL), psykoterapeutti

 

Tsyk:n lukion Pilottihankkeessa työparikseni vaihtui myöhemmin Elina Haasjoki Annan siirryttyä toisiin tehtäviin ja Elinan kanssa hanke vietiin loppuun.

Kirjoituksen otsikko on pöllitty Patrick Casementin kirjasta On learning from the patient, jota voin suositella lämpimästi kaikille opetus- ja sotealan ihmisille. Ja kaikille muillekin.

Wampold, B. (2001). The great psychotherapy debate.

Kirjoittajan sidonnaisuudet: Psykologiliitto, AtCare Oy / vapaatajat.fi, Psyykkisen hyvinvoinnin keskus Komppi Oy, Kustantamo Tarke osk, Mielenterveyden keskusliitto, ja oma toiminimi jonka kautta koulutuksia eri tahoille.