Inhimillisyyden vahvistaminen vihan ja välinpitämättömyyden ajassa

Monesta voi tuntua, että elämme vihan ja välinpitämättömyyden aikaa. Jos jokin on ajassamme kriisissä, tuntuu se olevan inhimillisyys ja yhteys ihmisten välillä. Vuonna 1968 teoksessaan pedagogio do oprimo Paolo Freire lausui seuraavasti:“Palauttaaksemme rakkauden, se voidaan tehdä ainoastaan hävittämällä ne sorron olosuhteet, jotka tekivät sen mahdottomaksi. Näin ollen, kaikkialla missä on sorrettuja, rakkaus on omistautumista heidän asialleen – vapautukselle”. Ympärille katsoessa vihan ja välinpitämättömyyden vastainen taistelua käydään Hyvyyden puolustautuessa.

Kuitenkin, jos tavoitteemme on jotain, mistä Freirekin unelmoi, sokea puolustautuminen näyttäytyy ongelmallisena. Puolustaminen on sekin taistelua, toinen puoli sodasta; Syntyy kahden totuuden välinen tuhoamiseen keskittyvä kierre. Kaikki, joka ja jotka, uhkaavat omaa totuutta ovat väärässä, ovat vähemmän, eikä heidän olemassaololleen nähdä olevan oikeutusta. Puolet tulevat valituiksi, omat totuudet tulevat julistetuiksi. Lopulta on vain huutoa ja toisistaan eksyneitä. Kun pyrit rakkauteen puolustamalla, tulet ryhtyneeksi sotaan, tulet valinneeksi taistelun ja taistelussa on aina kyse voittamisesta, tuhoamisesta ja hajottamisesta. Paradoksaalisesti seuraukset voivat olla pahimmillaan samat kuin ne ovat vihan ja välinpitämättömyyden kukoistaessa. Rauhan puolesta taistelu on sotaa samalla tavalla kuin sitä ovat kaikki muutkin sodat.

Pedagogeilla on aina asemansa ja tehtävänsä vuoksi erityinen valta ja vastuu vapautuksen toteutumisessa. Pedagogit kuuluvat myös siihen joukkoon ihmisiä, jotka ovat erityisen sitoutuneita hyvän elämän luomiseen. Henkilökohtaisen kutsumuksemme, missiomme, koulutuksemme, tehtävämme ja identiteettimme vuoksi pedagogeilla on aina erityisen voimakas ja syvä näkemys hyvästä elämästä, inhimillisyyden potentiaalista. Esimerkiksi näistä erityispiirteistä johtuen, pedagogin kohdattavaksi muodostuu vaade hyvin vaativasta reflektiivisestä herkkyydestä suhteessa siihen, kuinka hän pyrkii kohti inhimillisyyttä vahvistavia tavoitteita.

Miten pedagogi voisi vahvistaa inhimillisyyttä sotaan ryhtymättä?

Ensiksi, on tiedostettava, että vihaa ja välinpitämättömyyttä toisen todellisuuksina ei voida ottaa pois, koska kokemus ja tunne ovat totta, eikä toisen totuutta riistämällä voida synnyttää muuta kuin kärsimystä. Taistelu-, puolustamis-, tuhoamis- ja hallitsemispyrkimysten sijaan, pedagogin täytyisi kaikin mahdollisin keinoin pyrkiä synnyttämään niin paljon inhimillisyyttä kuin mahdollista. Inhimillisyys ymmärtää ja hyväksyy vihan, joka niin kohdeltuna synnyttää tuo inhimillistä voimaa, joka hyvyydessään ja viisaudessaan on aina aiempaa vahvempaa ja todellisempaa.  

Toiseksi, on hyvä tunnustaa ja kohdella myötätuntoisesti sitä hyvin ymmärrettävää reaktiota itsessämme, kun kohtaamme vihaa ja välinpitämättömyyttä. Samalla on tärkeää nähdä, että itsessä syntyvät sotaisat yllykkeet kertovat ainoastaan asian merkityksellisyydestä ja tärkeydestä, eivät keinoista inhimillisyyden puolesta. Kaikkein kipeintä on hyväksyä sellaista, mitä ei pidä hyväksyä. Mutta jos tavoitteena on vahvistaa inhimillisyyttä, jokaisen ihmisarvon täydellinen hyväksyminen kyetäkseen kuulemaan on välttämätöntä.  

Kolmanneksi, olisi tärkeää asettua kuulemaan vihan ja välinpitämättömyyden tarinoita, koska vain kuulemisen kautta syntyvän ymmärryksen avulla voi kohtaamisessa avautua se maailma, joka näyttää polun pään kohti inhimillisyyden tavoitetta. On sitten kyse rakkaudesta, vihasta tai jostain muusta, jokainen meistä on viime kädessä ainutlaatuinen loputtomien kertomusten kokonaisuus, huolimatta siitä kuinka monet niistä ovat tulleet näkyväksi. Ja jokaisella tarinalla on aina olemassa tavoitettavissa oleva ja ymmärrettävä logiikkansa. Lähtökohdat, joissa se on saanut alkunsa, olosuhteet, joissa se on syventynyt, yksityiskohdat ja nyanssit, joissa syyt, selitykset ja seuraukset elävät.

Neljänneksi, ei pidä koskaan aliarvioida, kuinka vaikeaa on tavoittaa se, mikä kasvun kannalta on kaikkein olennaisinta juuri nyt; Mikä vihassa ja välinpitämättömyydessä on inhimillisyyden synnyttämiseksi olennaisinta juuri nyt. Harvoin se syntyy opettamalla, sanelemalla ja pakottamalla, piilo-agendaa toteuttamalla ei koskaan. Pedagogin tulee keskittyä luomaan omalta osaltaan sellaiset olosuhteet, jossa inhimillisyyden on mahdollista syntyä, jossa kasvu voi tapahtua. Tämän vuoksi toisen totuuden riistäminen ja oman totuuden ajaminen toisen todellisuudeksi ei voi koskaan toimia. Se saattaa luoda jotain näennäisesti mutta aidosti ei koskaan. Toinen ihminen ei saa koskaan olla tuo olosuhde, kohtaaminen ja tila ovat.

Loppujen lopuksi riittää kun muistat; mitä suurempi yllyke sinulle itsellesi tulee ajaa läpi omia arvojasi toisen todellisuudeksi, sitä suuremmissa määrin sinun tulisi keskittyä katsomaan itseäsi toisen silmien kautta, että kuulet tarinan toisessa, jota ei ole vielä kukaan koskaan kuullut. Niin annat itsellesi mahdollisuuden ymmärtää, toiselle tulla ymmärretyksi, miten toinen luo oman todellisuutensa ja itsensä. Joten, kun sinun inhimillisyyden arvosi joutuvat uhatuksi pedagogi, anna ja toteuta niitä kaikella rakkaudellasi juuri sen ihmisen kohdalla, joka niitä raivokkaimmin uhkaa.

Meidän on aina vain lujemmin uskottava siihen, että inhimillisyys kutsuu aina inhimillisyyden ja että tuo kutsu on huumaavampi kuin yksikään vihan tai välinpitämättömyyden todellisuus. Inhimillisyydellä tavoitat ihmisyyden ja kun se tulee kosketetuksi, ei ole sijaa vihalle, eikä välinpitämättömyydelle.

Vihan ja välinpitämättömyyden ajassa inhimillisyyden vahvistaminen alkaa jälleen kohtaamalla ensin itsensä.

 

#minäpäätän