Kuritta kasvanut nuori – vai sittenkin kohtaamatta jäänyt nuori?

Ihmisessä oleva luovuus, elämänilo ja ihmisyys nujerretaan kohtaamattomuudella ja heitteillejätöllä. Se katoaa, kun ei koe koskaan tulleensa rakastetuksi. Se häviää, kun kukaan ei ole ollut läsnä, kuunnellut tai tarjonnut turvaa, silloin kun sitä olisi tarvinnut.

Ihmisyys hukkuu ja hautautuu usein myös kasvatusinstituutioiden syrjäyttävään diskurssiin ja normittaviin sosiokulttuurisiin rakenteisiin, jotka sulkevat yksilön marginaaliin. Silloin kun on turvattomana hakenut huomiota häiriköksi jo valmiiksi leimattuna tai jäänyt syrjään sekä pudonnut kelkasta muuten normitettuna. Viime aikoina kouluja on syytetty muun muassa kurin puutteesta. Siinä missä kurin puute ei ole syy kasvatusinstituutioiden haasteisiin, se ei myöskään ole ratkaisu.

Olen työskennellyt vuosia yhteiskunnan marginaaliin ajettujen nuorten kanssa ja nyt viime aikoina muun muassa vankiloiden nuorten osastoilla, joissa nuoren elämää määrittää usein näköalojen ja vaihtoehtojen puuttuminen ja erilaisten sosiaalisten loukkujen vyyhti. Nuorten kanssa keskustellessa elämästä usein puuttuvat valinnanvarat ja elämän mielekkyyttä koetellaan ja jatkuvuutta uhataan jatkuvasti.

Harvoin kuulee narratiivia, jossa osattomuudesta kärsivä nuori tuottaa, että hänet on joskus kohdattu ainutkertaisena. Paulo Freire on kirjassaan Sorrettujen Pedagogiikka määritellyt sorron tilanteeksi, jossa estetään toisen pyrkimys tulla enemmän ihmiseksi. Tämä sorto on aina aikaan ja paikkaan sidottua ja vankilan nuoriso-osasto on yksi paikka, jossa voi nähdä joukon syrjäytettyjä sorrettuja nuoria ja vuosikausien kohtaamattomuuden seuraukset.

Antidialogisuus sorron välikappaleena

Julkisessa keskustelussa kuvailemistani sorron seurauksista käytetään usein käsitettä syrjäytyminen. Sorrettu ns. syrjäytynyt nuori nähdäänkin niin julkisessa kuin kahvipöytäkeskustelussa usein terveen yhteiskunnan sairautena. Samaan aikaan myös kasvatusinstituutiossa vallitsee sorrettuja nuoria edelleen marginaaliin ajava diskurssi. Tarkoitan syrjäyttävää puhetapaa, joka ohjaa ja jättää sorretut entisestään ulkopuolelle normittamalla lapsia ja nuoria muun muassa erityislapsiin tai syrjäytyneisiin. Lokeroiminen vain ylläpitää ja uusintaa sitä sortoa, joka näille nuorille on usein ollut pysyvä olotila jo varhaislapsuuden turvattomuudesta lähtien. Yritykset auttaa lapsia ja nuoria voivat kääntyä näin itseään vastaan.

Kohtaamattomuudesta kärsiviä sorrettuja nuoria pyritään usein hallitsemaan tavoittelemalla heiltä kuuliaisuutta. Kuuliaisuuden vaatimus kumpuaa usein kasvattajien omasta epävarmuudesta ja sopeuttaminen yleensä vain esineellistää ihmisen ja näin tuhoaa hänen luovat kykynsä, kun pyritään kontrolloimaan niin ajatuksia kuin toimintaa. Tyypillinen näkökulma julkisessa keskustelussa on korostaa kurin ratkaisevan sorrettujen nuorten elämässä olevia haasteita. Viime aikoina puheenvuorot ”kurin palauttamisesta kouluun” ovat jälleen voimistuneet. Tällaista vallankäyttöön perustuvaa kasvatuksellista vuorovaikutusta voisi kuitenkin kutsua antidialogisuudeksi, ei ratkaisuksi.

Kasvatuksessa antidialoginen lähestymistapa kuitenkin vain ylläpitää kohtaamattomuutta ja vaikeuttaa sosiaalisten loukkujen purkamista kohdellessaan nuoria toimenpiteiden kohteina. Vallankäyttö on antidialogiselle toiminnalle ominaista yksilön sopeuttamista ulkoapäin tuleviin tavoitteisiin. Se merkitsee ihmisen esineellistämistä ja johtaa usein passivoitumiseen. Antidialogisuus toimintatapana sisältääkin yhden keskeisistä sorron mekanismeista sivuuttamalla yksilön toimijuuden. Onkin surullista, että sorrettujen nuorten kanssa työskentely usein ainoastaan integroi nuoria kohtaamattomuuteen, kun keskeinen pyrkimys tulisi olla heidän vapauttaminen siitä.

Rikotaan hiljaisuus

Sorretut nuoret ovat oppineet piilottamaan tunteensa ja todellisen itsensä. Kadulle ja vankilakierteeseen ajautuneelle nuorelle tässä on usein kyse on selviytymisestä. Kadulla on oltava kova. Siellä jos missä sorrettu nuori on kuristettu malleista, joissa tunteet pitää piilottaa, eikä apua tai lohtua kuulu hakea ympäriltään, vaan pelot, epävarmuus ja hätä on kestettävä yksin. Kadulla on häpeällistä osoittaa heikkoutta ja tähän kun lisätään lähtökohdat, että oman pahan olon tunnistamista saatika nimeämistä ei ole tuettu, ei ole yllätys, että vankilan nuorten osaston nuoren kohdalla voi puhua sosiaalisten ongelmien vyyhdistä.

Miten sitten pedagogina voi tukea tällaisten sosiaalisten loukkujen purkamista eikä rakentumista? Tässä kadulta yhteisöä hakevassa tavallaan äänekkäässä ja joidenkin silmissä myös pelottavassa nuorten joukossa on kyse kuitenkin hiljaisuudesta. Tämä hiljaisuus on puhumattomuutta, jossa on opittu pitämään omat tunteet tiukasti sisällä piilossa. Tästä hiljaisuudesta voi kuitenkin vapautua, jos hiljaisuudelle pystytään antamaan sanat. Pedagogin onkin osattava toimia sanoittajana, pukea tunteita sanoiksi ja sanoittaa mitä kuulee, näkee ja aistii. Hiljaisuuden rikkominen vaatii tahtoa synnyttää muutosta.

Hiljaisuuden rikkomiseen yksi kätevä työkalu on pyrkimys kysyvän mielen herättelyyn. Meissä ihmisissä on kaikki ainekset minkä tahansa ongelman poistoon. Pedagogin tehtävä onkin auttaa nuorta löytämään itsestään sitä, mitä hän ei vielä tiedä eikä tunnista. Käytännössä hiljaisuuden rikkominen merkitsee aina uskoa ihmiseen ja tämän kykyyn kasvaa, kehittyä ja edistää omaa muutostaan. Dialogifilosofi Martin Buber on kuvannut tällaista suhdetta, jossa inhimilliset merkitykset syntyvät, käsitteellä Minä–Sinä-suhde. Silloin voidaan puhua dialogisesta vuorovaikutussuhteesta, jossa asioille syntyy yhteisiä merkityksiä. Tämän vastakohtana Buber puhuu Minä–Se-suhteesta, jolle on tyypillistä kohdatun ulkopuolisuuden tunne. Tällöin nuorta kohdellaan objektina ja käsitys nuoresta rakentuu valmiiksi tehdyille määrittelyille.

Passiivisen myötäilyn sijaan todellisuuden muuttamista

Käytännön vuorovaikutustyössä on annettava tilaa nuoren itsemäärittelylle ilman valmiita, omiin odotuksiin perustuvia lokeroita. Sorrettujen, kadulla kasvaneiden nuorten kanssa työskentelyssä on kuitenkin muistettava, ettei oikeudesta itsemäärittelyyn saa seurata passiivista myötäilyä, jossa pedagogi ei tuo esiin omia havaintojaan, näkökulmiaan, eikä näin ollen uskalla heittäytyä mukaan vuorovaikutukseen.

Syrjäytetty, sorrettu nuori on käynyt läpi monenlaisia interventioita hänen elämäänsä, jotka ovat kuitenkin pelkistyneet usein vain tyhjäksi ja vieraannuttavaksi sanahelinäksi. Tällaisen tallentavaan kasvatukseen perustuvan informaation siirron sijaan muutos perustuu ymmärrykseen. Tiedon siirtäminen ei vain toimi, sillä silloin ei toteudu aito läsnäolo, jolloin nuori tulisi nähdyksi ja kuulluksi. Muutos on uuden todellisuuden rakentamista yhdessä ja sen on herättävä nuoressa itsessään. Tämä merkitsee prosessia, jossa yksilö saavuttaa tietoisuuden elämäänsä rakentavasta sosiokulttuurisesta todellisuudesta ja omasta kyvystään muuttaa sitä.

Sorrettujen nuorten kanssa työskentelyssä on pyrittävä dialogiseen prosessiin, jossa herätellään halua kasvaa ihmisenä ja myös tahtoa oppia tuntemaan itsensä paremmin. Keskeistä tällöin on myös työskennellä itsetuntemuksen ja reflektiotaitojen kanssa. Yksilön tasolla kasvu ja muutos merkitsee kasvua dialogiseen suhteeseen itseään, toisia ja maailmaa kohtaan. Se on tietoisuutta omasta itsestään ja olosuhteistaan. Siitä, että todellisuus ei ole pysyvää, vaan ihmisen tehtävä on aina muuttaa ja kehittää sitä. Siinä missä olen työssäni nähnyt, mihin kohtaamattomuus pahimmillaan johtaa, olen myös nähnyt, miten dialoginen prosessinomainen työskentely tukee ihmisenä kasvua.

 

Ystävällisesti,

Sami Seppilä

sami.seppila(a)kriittisetpedagogit.fi