Kohti kohtaamisen kulttuuria

Kohtaamisen, ihmisten välisen vuorovaikutuksen ja suhteiden laadun merkitys, on keskiössä puhuttaessa hyvinvoinnista niin yksilö- kuin yhteisötasollakin. Aidon kohtaamisen luonnetta voi kuulla avattavan seminaariluennoilla ja kasvatussuunnitelmissa sen merkityksellisyyttä korostetaan. Aito kohtaaminen ei kuitenkaan ole mikään menetelmä, joka voidaan ottaa käyttöön toimintasuunnitelmaa seuraten. Aidon kohtaamisen pedagogiikka on aina prosessinomaista ja se vaatii myös pedagogilta rohkeutta heittäytyä tähän prosessiin.

Vuorovaikutukseen ja varsinkin niissä syntyviin konfliktitilanteisiin saattaa kasvattajalla liittyä pelkoa ja epävarmuutta. Käytännössä olen nähnyt sen konkretisoituvan usein pelkona kasvojen menettämisestä. Ammattikasvattajilla tämä pelko on usein johtanut suoraan kohtaamattomuuteen, nuoren yläpuolelle asettumiseen sekä henkilökohtaisen kunnian puolustamiseen. Hiekkalaatikolla taas järjestäen pudotaan lapsen tasolle, kun vanhemmuus muuttuu tiuskimiseksi ja kiukutteluksi. Ihmistyössä onkin äärimäisen tärkeä muistaa, että toisen ihmisen kohtaaminen on aina myös itsensä kohtaamista. Perusta dialogisuudelle kasvatuksessa tuleekin aina olla itsensä tuntemisessa ja valmiudessa sekä halussa itse oppia ja kasvaa kasvatettavien mukana.

Kohtaamattomuus luo pahoinvointia

Osalle nuorista kuulematta ja näkemättä jääminen on hyvin kokonaisvaltaista. Kohtaamattomuus on toistunut niin kotona ja yleisesti kaikkialla, missä he ovat olleet läsnä. Nämä samat nuoret kokevat omat vaikutusmahdollisuutensa vähäisiksi ja osallisuuden tasonsa olemattomaksi. Yleensä he herättävät myös kasvattajissa eniten huolta. Tunne ja kokemus, ettei ole tullut kuulluksi ja nähdyksi, on teema ja usein se yhdistävä tekijä ns. syrjäytymisvaarassa olevien nuorten kanssa käymissäni keskusteluissa. Kyseessä ei ole pieni otos, sillä näitä keskusteluja olen käynyt satoja.

Kohtaamattomuudesta seuraa usein kapinaa tai muuta antisosiaalista toimintaa. Tällöin aikuisjohtoisten instituutioiden ja yhteiskunnallisen keskustelun keskiöön nousee vaatimuksia kovemmasta kurista. Autoritaarinen kasvattajakeskeinen tulokulma kasvatukseen kiteyttääkin hyvin kohtaamattomuuden kulttuuria. Kuripedagogiikka ei kuitenkaan ole tie kasvuun tai muutokseen sen aiheuttaessa ihmisten välille eriytymistä. Pahimmillaan se ainoastaan työntää yksilöä enemmän marginaaliin.

Kasvatuksessa kohtaamattomuus todentuu kuitenkin kuripedagogiikkaa, antidialogisuutta, kasvattajakeskeisyyttä ja asiantuntijavaltaa laajemmalti. Myös asiakaslähtöisyydessä on ongelmansa. Kasvuun ja muutokseen tähtäävässä pedagogiikassa kasvattaja tuo mukaan itsensä aktiivisena toimijana. Kuunteleminen on tärkeää, mutta se ei voi jämähtää pelkkään myötäelämiseen, eikä kohtaaminen saa pelkistyä miellyttämiseksi. Asiakaslähtöisyydessä oman persoonan häivyttäminen vuorovaikutuksesta korostaakin toiminnassa varovaisuutta rohkeuden sijaan. Aito kohtaaminen on kuitenkin rohkeuden muoto, jossa uskalletaan miellyttämisen sijaan toimia yhteisen paremman tulevaisuuden puolesta.

Aitojen kohtaamisten synnyttäminen

Dialogia on mahdollista syntyä vain silloin, kun toinen kokee olevansa tärkeä ja että häntä arvostetaan. Kohtaamattomuuden purkaminen löytyykin dialogisuudesta. Muutos syntyy nostamalla esiin ihmisen omat voimavarat ja sen, miten niitä voi käyttää. Dialogisuudessa on kyse siitä, että valmiiden vastauksien sijaan rakennetaan asioille merkityksiä. Merkitykset rakentuvat vuorovaikutuksessa ja reflektiossa, jossa uskalletaan välillä palata takaisin lähtökuoppiin ja edetä kohti uusia oivalluksia ja ymmärrystä.

Aitojen kohtaamisten synnyttäminen on sitä ydinosaamista, jolla parempaa tulevaisuutta luodaan. Tämän rinnalla se, että osaat ulkoa kaikki päihteiden riskitekijät tai kuvittelisit kykeneväsi teoreettisen tietämyksesi avulla tietäväsi toisen asiat paremmin, on merkityksetöntä. Tärkeintä on prosessi ja kohtaamisen taso. Se, mitä tapahtuu tässä ja nyt ihmisten välillä ja miten kasvun ja muutoksen prosessia viedään eteenpäin.

Parhaimmillaan aito kohtaaminen on ymmärryksen muuttumista jatkuvan dialogisen vuoropuhelun kautta. Dialogisuus on kuitenkin enemmän kuin vuorovaikutussuhde, sillä sen perustana on omien ajattelumallien pohtiminen. Siihen kuuluu sisäänrakennettuna pedagogin omien uskomusten, käsitysten ja tunteiden pohtiminen. Kaiken perustana on dialoginen suhde itseen, maailmaan ja ympäristöön. Pedagogilla täytyykin olla kykyä itsetutkiskeluun. Se on dialogisen kasvatuksen sekä kasvun ja muutoksen synnyttämisen elinehto.

 

Ystävällisesti,

Sami Seppilä

Yhteyttä voit ottaa sähköpostitse: sami.seppila(a)kriittisetpedagogit.fi